Eilen oli kiva treenipäivä, (melkein) pelkkää onnistumista!
Viime aikojen treenailut ovat olleet melko positiivisia. Manu on napannut jostain itselleen intoa, ihme koira. Eilisissä ageissa Manu löysi kaasuvaihteen. Yleensä se vain lyllertää laiskahkosti. Eilisestä jäi kerrassaan hyvä fiilis. Vaikka a meni samalla tyylillä kuin edelliselläkin kerralla avittaen, niin hypyillä ja putkilla edettiinkin sitten huimasti. Yleensä radan pätkät menee mun juostessa sinne sun tänne hätäisesti ohjastaen, ja Manun sinkoillessa vähintään yhtä hienosti oman mielensä mukaan. Myönnettäköön, että ohjaaja on edelleen samalla tasolla; säntäillään kuin päätön kana ja käskyt ovat nopeita huiskaisuja sinne tai tänne, joista edistyneempikin koira sekoaisi. Sen sijaan M otti aimo harppauksen etiä päin, se nimittäin oikeesti kuunteli. Vaikka pätkä olikin kimurantti ja virheitä saatiin, niin siitäkin huolimatta koira ei hermostunut vaan malttoi toteuttaa pyyntöjä uudelleen. Vau! Kehitystä talven ja kesän kakarameiningeistä on tapahtunut valtavasti. Osaaminen sinänsä ei ole kasvanut, mutta tekemisen maku on aivan toista. Enää ei liiemmin tarvitse odottaa karkaamisia ja käskytyksellekin löytyi eilen oikea sävy. Pieni supattelu ei toimi, vaan käskyjen on oltava vahvoja 'luulot pois'-käskyjä.
Manun radat meni muilta kohdin hyvin, mutta kepeillä beagle heitti lekkeriksi ja jätti joka kerralla välejä pujottelematta. Jankattiin ja jankattiin, mutta tulosta ei vaan tullut. Huokaus. Saatiin me sitten pari onnistunutta pujottelua, jonka jälkeen luovutin. Ensi kerralla saa luvan pelittää.
Ja juuri tätähän beaglen omistaminen on. Huumorilla höystettyjä päiviä, jolloin ei auta kuin itkeä ja nauraa yhtä aikaan, ja toivoa seuraavasta päivästä parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti