ollaan kuin ei oltaisikaan

Meille kuuluu sitä tavallista. Maanantaina oli taas ohjatut aksareenit. Oli tosi mukava kaahotusrata Agiharkkojen rata täällä (linkin takana ihan esteettisistä syistä..). On myönnettävä, että Manussa on jo sitä haettua vauhtia. Mahtia! Toisaalta olen myös huomannut ikävämmänkin piirteen Manusta, jonka tosin on helposti korjattavissa. Manulla on huono kunto! Maanantain treeneissä vartin jälkeen M oli hengästynyt ja radan loppusuoralla vauhtikin hidastui silmissä. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja katsellut Salon seudulla järjestettäviä epiksiä. Tällä näkymin meidät voi bongata (ainakin) Liedon ATT-hallista 22.3. ja Salon koirahallista 25.3. Ehkä me tällä menolla päästään kesäksi kisakuntoon. 

Innostuin selailemaan viimevuotisia kuvakansioita. Mulla on pieni masennus valokuvaamisen kanssa, ei jaksa. Toi valkoinen alkaa jo tympiä. Viimeisien kuukausien kuvasaalis on varmasti ollut monta kertaa pienempi, kuin niitä edeltävien kuukausien. Olisi ehkä aika hankkia uutta kalustoa, jotta saisin taas lisää intoa valokuvausharrastukseen. Harmi, että kaikki kivat objektiivit on ihan liian kalliita, rungoista puhumattakaan. Uusi objektiivi olisi varmaankin seuraavaksi uudistuslistalla, kun nuo kolme sisältää jo ainakin desilitran hiekkaa ja muuta likaa. Hyvin ne on kyllä toiminut tähän mennessä, ihmeenkin hyvin ottaen huomioon miten huonosti olen niitä kohdellut...! 

 

Piti laittaa tuommoinen kuva tänne, koska tää oli musta vaan niin ylisöpö ja tää kuvaa NIIN hyvin mun tän hetkistä mielentilaa. Oon niin kyllästyny tohon valkoseen shaibaan tuolla ulkona, ja musta tuntuu että sitä tulee koko ajan vaan enemmän ja enemmän. 

Viikonloppuna tulee parempi blogimerkintä, lupaan tehdä jotain Manun kanssa. Itse asiassa ollaan menossa Sonjan + Hertsan kanssa korkkaamaan Salon Koirahalli. Tai siis mehän se Manun kanssa korkataan, kun Sonja siellä on jo käynyt. 

Ps. Hyvää karkauspäivää ihmiset! :D

vastauksia kansalaisten kysymyksiin

Viime kuussa julkaisemassani kirjoituksessa pyysin teitä, rakkaat lukijat, lähettämään kysymyksiä liittyen ihan mihin vaan; meihin, Manuun, minuun, elämäämme, harrastuksiimme. Nyt näin lomalla ollessa on vihdoinkin sen verran aikaa, että ehdin vastailla kysymyksiinne. Niitä tulikin oikein kiitettävä määrä. :) Sen pidemmittä puheitta, menkäämme suoraan asiaan.

Miten päädyit beagleen rotuna?

Päättäessämme hankkia koiraa, selailimme varmaan kaikki kirjaston koirakirjat läpi. Beagle on ollut äitini haaveissa jo pienestä pitäen, joten se oli kokoajan yhtenä vaihtoehtona. Yhdessä vaiheessa näytti todella siltä että meille olisi tulossa lancashire heeleri tai sileäkarvainen kettuterrieri. Yhdellä kettuterrierin kasvattajallakin käytiin noina aikoina. Loppujen lopuksi näyttelylinjainen beagle oli ehkä ainoa ja oikea rotu meidän perheeseen, jonka rooli alussa oli toimia äitin sienikoirana. :D Jälkeenpäin Manusta on tullut minulle hyvä harrastuskoira! Perustelut rotuvalintaan eivät olleet kovin kummoiset: rodulla kiva ulkonäkö ja perushelpolta tuntuva luonne.

Millä kameralla kuvaat?

Kuvaan Sonyn alpha 300 järjestelmäkameralla ja jottei kuvaaminen kävisi liian yksitoikkoiseksi kameran kaverina minulla on muutama objektiivi, salama ja jalusta. 

Millainen Manu on luonteeltaan?

Vastaukseksi tähän riittäisi vain yksi sana: AHNE. Manu on sosiaalinen ja energinen beagle, jonka maha ei koskaan tule tarpeeksi täyteen. Jo pennusta pitäen se on tutustunut erilaisiin ihmisiin, koiriin ja matkustamiseen. Autoilusta Manu nauttiikin täysin rinnoin. Ja ehkä se on ihan hyväkin, sillä ramppaamme vähän päästä milloin missäkin. Julkisillakin liikkuminen on Manulle yhtä juhlaa, sillä ovathan junat ja bussit täynnä ihmisiä joilta on mukava kerjätä rapsutuksia ja söpöyspisteitä. Niinkuin olen aikaisemmin sanonut; Manu toivottaa kaikki ihmiset ja nelijalkaiset karvanaamat yhtä tasapuolisen onnellisesti ystäväpiiriinsä. Manu sisäpiiri on ihan kaikille avoin.

Parasta Manussa?

Koulutettaessa ehdottomasti tuo ehtymätön ahneus. Tosin kyllä siitä osaa haittaakin olla, mutta ei nyt mennä siihen. Parasta siinä on kuitenkin se, kun se katsoo minua ilmeellä "mamma oot ihana!!" tai "olinksmä taitava" ja heiluttaa häntää niin paljon, että koko koira heiluu. :') Ja tietenkin se kun illalla Manu käpertyy viereen sohvalle katsomaan telsua :'3 

 Viisi suosikki rotua, jos beaglea ei lasketa?
- Irlanninterrieri
- Australianpaimenkoira
- Bordercollie
- Enkkusprinkku
- Belgianpaimenkoira

Jos joskut otat toisen koiran, tuleeko se olemaan samaa rotua (ja jos ei, niin mitkä on tulevaisuuden rotuvaihtoehtoja) ja ootko suunnitellut toisen koiran ottamista lähitulevaisuudessa?

En varmaan vielä vähään aikaan uutta, omaa koiraa ole hankkimassa, mutta enköhän viimeistään silloin kun muutan omaan asuntoon. Sen voin sanoa, että beaglea en todennäköisesti tule ottamaan. Ehkä joku rotu, joka soveltuu rakenteeltaan paremmin agilityyn. Olen lähinnä auspaista tai irlanninterrieristä haaveillut, mutta sen näkee sitten joskus. :)

Miten päädyin aloittamaan agilityn Manun kanssa?

En edes muista mistä ensimmäisen kerran kuulin agilitystä, mutta sen päätin jo ennen kun Manu oli tullut meille, että sitä on pakko päästä kokeilemaan. Siispä silloin kun Manu oli siinä iässä, menimme agilityn alkeiskurssille ja molemmat, sekä minä että koira, innostuimme lajista. Siitä se sitten lähti. Ikinä en uskonut että rupeamme kilpailemaan, saatika että pärjäisimme siinä, mutta tässä sitä ollaan; kesällä menossa virallisiin.

Millainen on perus viikko-ohjelmanne?

Hauska kysymys :D Meillä ei ole mitään erityistä "aikataulutettua" viiko-ohjelmaa. Päivittäin käydään kaksi-kolme kertaa lenkillä, joista ainakin yksi on 1-2 tuntia pitkä. Maanantaina on ohjatut agitreenit illalla, mutta muuten meillä on aikalailla ihan vapaata. Viikonloppuisin lenkkeillään enemmän ja pidempiä lenkkejä, silloin tällöin miittailaan kavereita ja heidän koiria niin pääsee koirat riehumaan. Sitten aina välillä viikonloppuisin on epiksiä tai muita tapahtumia. Eli tämmöstä aika perus elämää, ei mitään kummallista. :)

tunnustan...

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut pidempikin tovi. Tämä johtunee siitä, ettei meille kuulu mitään erityistä: treenailut jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä Manun mielialojen mukaan ja möllikalenterikin loistaa tyhjyyttään. Tosin sunnuntaina saatamme piipahtaa Manun kanssa Tassukalliolla Laskiaisriehassa, jos vain saamme jonkunmoista seuraa.

Pitäytyäkseni koko hölynpölyn teemassa, siirryn asiasta samantien kukkaruukkuun. Olen nimittäin saanut haasteen kanssabloggaaja Henniltä! Kulovalkean tavoin koirablogeissa kulkenut haaste onkin varmasti tuttu, ja sehän menee näin:

Tunnustuksen saaneen pitää: 
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustusta kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Ja halutaan lähettää tää haaste seuraaville: Tuulia, Josefiina, Mari, Noora, Riitta, Julia, Jenna & Sonja.Olkaapi hyvät!

Ja sitten itse asiaan, eli tunnustuksiin. ;) Koska tää on kuitenkin pääasiassa koirablogi, yritin parhaani mukaan kertoa kahdeksan satunnaista koiriin/eläimiin liittyvää asiaa itsestäni. :D

Tunnustukset:

1. Perhettämme värittää Manun ja muun perheen lisäksi kaksi urosgerbiiliäni, Topi ja Niilo. Ennen näitä kahta vekkulia minulla oli kaksi naarasgerbiiliä, Pipi ja Pepi. Kovasti on harkinnassani jo kolmaskin sukupolvi gerbiilejä, ovat ne NIIN helppo hoitoisia, mutta niistä saa myös seuraa (etenkin yöaikaan -.-). Kolmannen sukupolven naaraat kastan Tiuhtiksi ja Viuhtiksi.

2. Koirien lisäksi minut voi välillä löytää kamera kädessä. Valokuvauksesta innostuin kun katselin nuorempana muiden ottamia hienoja kuvia omista ja muiden koirista, eli tämäkin harrastus sai potkunsa koirista (ja hieman hevosistakin). Harrastelin valokuvausta peruskameroiden kanssa muutamia vuosia, mutta hieman perfektionistin piirteitä omaavana, tahdoin parempaa, joten hankin sitten itselleni järjestelmäkameran. Sen kaverina minulla on muutama objektiivi, jottei valokuvaaminen kävisi liian yksitoikkoiseksi.

3. Aikeenani on ollut brodeerata treeniliivini, ja rehellisesti tunnustan miettineeni hetken, laittaisinko brodeerauksena rintaan "Kata & Manu" vaiko "Kata & Possu". Pidin jälkimmäistä nerokkaan vitsikkäänä, kunnes tulin tolkkuihini.

4. Manun puolesta tunnustettakoon sen olevan aivan käsittämätön kuolaaja niinkin pieneksi koiraksi. Huomaan omalta osaltani että Manu ja ruoka sekä "siviilivaatteet" on pidettävä visusti erillään, muuten uusi ihana paitani on täynnä kuolaläkkiä :D 

5. Tässä vaiheessa lienee (ei-välttämättä-niin) tarpeellista mainita, että lapsena luin kaikki kirjaston koirakirjat läpi moneen kertaan. Opettelin jopa rotuja ulkoa koirarotukirjaa lukiessani. Roduista muistan tähän päivään mennessä tuurilla muutaman.

6. Koiratreenit ovat minulle tietynlaista terapiaa. Hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta arkihuolia ja keskittyä vain siihen hetkeen.

7. On taas tunnustettava Manun puolesta; Manu toivottaa kaikki ihmiset ja nelijalkaiset karvanaamat yhtä tasapuolisen onnellisesti ystäväpiiriinsä. Manu sisäpiiri on ihan kaikille avoin.

8. Viimeinen ja ehkä ei se salaisin tai yllättävin tunnustus Manun osalta. Manun intohimo on sukat (ja nakit ja kaikki pehmeä joka vain irtoaa).

Viimeiseksi voisin nöyränä kiittää teitä kaikkia kahdeksaa (8!) lukijaa. Voihan hurjuus.